Club champion Veli-Pekka Hakala also had a tough time with his rounds of 78 and 81, missing the cut by 7 shots, but he was kind enough to share his experience of the weekend. Here is what Vellu had to say.
Vellu Finnish Tourilla – Pickala päivä 1
Mitä tehdä kun on aikainen 09:30 aamulähtö yli tunnin ajomatkan päässä kotoa, Pickalassa? Nukkuisiko sitä mahdollisimman pitkään, venyttäisi kotoa lähtöä ja ryntäisi juoksujalkaa ykköstiille? Kyllä sitä parin ekan väylän jälkeen kroppa lämpeää, ei niitä rangepalloja tarvitse käydä lyömässä. Ei tää niin vakavaa ole - No onpas!
Herätyskello soi kuudelta: mies ylös sängystä, verkkarit jalkaan ja aamulenkille. Kymmenen minuutin nopea juoksulenkki, jonka jälkeen venyttelyt päälle, suihkuun ja aamupalaa naamariin – nopeatempoinen musiikki soi korvalapuissa koko suorituksen ajan, paitsi ehkä suihkussa. Tämä pieni rutiini kisa-aamuina herättää mut päivään ihan eri tavalla, kuin että hyppäisin suoraan pyjamasta autonpenkille. Hereillä kun on syytä olla alusta alkaen, jos haluaa antaa itselleen edes mahdollisuuden onnistua päivän tehtävässä.
Pickalaan päästään perille ja mies voi hyvin. Pieni hermosärky jaloissa aamun reippailun jälkeen on tipotiessään ja olen valmis pelaamaan hyvää golfia. Yritän aina käydä rangella lyömässä vajaan korillisen palloja ennen kierroksen alkua. Yleensä pallon lyöminen rangella tekee hyvää: kroppa aukeaa ja olet entistä valmiimpi kun numerolappu lyödään rintaan. MUTTA sitten on niitä päiviä (kuten tänään) kun se rangella pallon lyöminen ei tunnu hyvältä. Lyöt pikkaisen huonoja lyöntejä toisensa perään ja mietit että: ”mikä ihme siinä nyt on kun se pallo ei lähde niin kuin sen pitäisi”. Ykköstiille mentäessä olet lyönyt kasan huonoja rautoja alle ja mietit että mitenköhän siihen pitäisi reagoida – vai reagoidako mitenkään. No tietenkään ei pidä reagoida, kyllä siihen omaan lyöntiin on vaan pakko luottaa. Kyllä se sieltä tulee.
Pickalan Park –kentän ykkösväylä on suhteellisen helppo par5. Oksiin rapisseen avauksen ja sitä seuranneen välilyönnin jälkeen matkaa lipulle 83 metriä. 58 asteinen wedge käteen ja power-kylkiosuma 20 metriä griinin yli. Pitkästä raffista pitchi takaisin pitkäksi griinin yli, josta kaksi puttia jonka jälkeen korttiin kirjattiin pelastettu bogey. ”Voi hitto sentään, ei tämän näin pitänyt alkaa”, mietin mutta keräsin itseni ja tunsin kuitenkin hyvää oloa uponneesta 2,5 metrisestä bogey –putista.
Löin palloa hyvin ulos boksista koko päivän; väyläosumia tuli ja olin koko ajan hyvin pelissä. Valitettavasti rangelta käteen jäänyt huono vire lähestymislyöntien kanssa jatkui lähes koko päivän. Vielä valitettavampaa oli se että ykkösväylän 2,5 metrinen bogey –upotus jäi (lähestulkoon) ainoaksi upotetuksi putiksi koko kierroksella. Parkin kaltainen kenttä - joka on pitkä ja joiltain osin aika strateginen - tuottaa minun tasollani lähes aina jonkun bogeyn jollekin väylälle. Pariin tai sen alle pelaaminen vaatii näin ollen birkkuja, ja ne muutamat paikat jotka sain tänään lähestymislyönneilläni rakennettua, sai kylmä putterini kuivutettua kasaan. Esimerkkinä väylä yhdeksän, jossa onnekkaan rautalyönnin jälkeen pääsin puttaamaan birkkua alle kolmesta metristä: putti alamäkeen reilun metrin pitkäksi ja paluuputti ohi – bogey korttiin. Olin tässä vaiheessa kolme yli, ja kun väylällä 11 pääsin avauksen jälkeen puttaamaan reilua metristä birdie-puttia , niin ajattelin että tästä se kiri lähtee. No sekin livahti ohi. Mikään ei ole sen parempi tappamaan hyvää taistelumeininkiä kentällä kuin jääkylmä putteri.
Loppuun tuli vielä yksi bogey, yksi neljän putin tupla, ja kasa pareja. Tulos 78 (+6) ja huomiselle rutkasti kirittävää. Cutin selvittäminen tulee todennäköisesti vaatimaan pakkaselle pelaamista, mutta siihen tuntuu olevan kaikki eväät. Ihana tilastollinen fakta, johon luotan kuin vuoreen on se, että jossain vaiheessa ne putit alkavat upota. Olen putannut koko kesän niin hyvin, että en jaksa kantaa huolta huomisen puttivireestä. Tigerin sanoin: ”Draivi väylälle, lähestyminen griinille ja putti sisään.” – Sen pitäisi huomenna riittää.
Vellu Finnish Tourilla – Pickala päivä 2
Ensimmäisen päivän aamulähdön vuoksi kakkospäivään oli tarjolla iltapäivälähtöä. Ainakin mulle on muuten huomattavasti vaikeampaa rytmittää kisapäivää, kun pitkien yöunienkin jälkeen sulla jää monta tuntia aikaa tehdä ”jotain”, ennen kuin lähdet ajamaan kisapaikalle. Pelkästään sohvallakaan ei oikein voisi makoilla; sitä on henkisesti ja fyysisesti ihan makaronia siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa pelaamaan. Näihin iltapäivälähtöihin en ole ehkä oikein vielä löytänyt itselleni sopivaa tapaa valmistautua.
Kisapaikalla rutiinit olivat taas samat vanhat; paikalla reilu tunti ennen kierroksen alkua, jonka aikana range, muutama chippi ja lopuksi puttaamista. Eilisen jäljiltä ei suurempia muutoksia lyöntituntumaan ollut löytynyt. Edelleen rangella lyöminen tuntui epävarmalta: Tuntui että sen kummemmin osumaan kuin lähtölinjaan kuin kierteeseenkään ei saanut tuntumaa. Kävimme Rauhalan Timon kanssa ottamassa keskiviikkona ennen harkkakierrosta pienen viritysharjoituksen FT:tä varten mutta luulenpa että siinä kävi meikäläisen osalta vähän toisinpäin. Puhuttiin vain ihan sivulauseessa tulevaisuudesta ja siitä kuinka paljon swingissä on potentiaalia parantua. Unelmoiva luonteeni alkoi ehkä työstää sitä asiaa ja romantisoida sitä, kuinka hienoa se olisi pelata teknillisesti paremmalla swingillä. Keskittyminen hetkeen unohtui, luotto omaan tapaan lyödä hukkui ehkä juuri sillä tärkeimmällä hetkellä. En koe tämän olleen Timon vikaa, vaan ehkä halusin kuulla: ”sulla on vielä tosi paljon varaa kehittyä” – lauseen ja kuvittelin sen nostavan itseluottamustani kisaa varten. ”Koska jos tälläkin vedolla pystyy pelaamaan näin hyvää golfia niin mitä se sitten olisi jos tekniikka olisi kunnossa”. Toisin kuitenkin kävi.
Kierros itsessään oli aika paljon ensimmäisen päivän toistoa: Huono startti kierrokselle (taisi olla seitsemäs kilpailukierros putkeen joka alkaa bogeyllä tai huonommalla), epävarmoja lähestymisiä ja putti aivan hukassa. Henkinen kantti oli valitettavasti syöty ehkä jo viiden ensimmäisen reiän jälkeen kun olin siinä vaiheessa neljä yli. Loppukierros oli sitten enemmän turhautuneisuuden kanssa taistelua. Lopputulos taisi olla 81 lyöntiä, yhdellä rankulla, josta pääsin silloinkin puttaamaan paria 2,5 metristä ja päädyin tekemään tuplabogeyn. Avauslyöminen oli ainoa osa-alue joka oli sen vaatimalla tasolla, joten sekään ei ole selitys huonolle pelille.
Täytyy myöntää että mun henkiset valmiudet eivät vielä anna avaimia hyvään peliin kisakierroksilla. Seuran Mestaruuskilpailuita lukuun ottamatta (joissa löysin sellaisen henkisen tilan että en kokenut mitään epävarmuutta astuessani lyömään palloa tai putatessani tärkeää puttia.) nämä isot kilpailut saavat mut ajattelemaan vääriä asioita kentällä. En koskaan tunne epämukavuutta mennä puttaamaan metristä puttia, kun olen pelaamassa Kytäjällä. Harkkakierroksella päästin ajatuksen: ” mä en saa näistä griineistä kiinni” pääni sisään, ja se oli menoa sen jälkeen. Sama juttu rautalyömisen kanssa: ”ettei nyt vaan sattuisi mitään”, kummitteli jossain taustalla.
Luulen että ongelman ydin on siinä että välitän niin paljon. Koen, että juuri se nimenomainen vahva välittäminen on se juttu mikä mua potkii eteenpäin, enkä halua että se ikinä häviää. Mutta mun täytyy vaan oppia valjastamaan se niin, että se auttaa mua pelaamaan paremmin kuin normaalisti – eikä toisinpäin.
Seuraava FT onkin jo alkavalla viikolla Vuosaaressa. Opitaan virheistä ja suunnataan eteenpäin. Luulen että pieni intensiteetin lasku seuraavaan kisaan voisi olla paikallaan. Ehkä se metrinen puttikaan ei sitten tuntuisi enää niin pitkältä.
–Vellu-